Leikkejä

Koonnut Raija Kouri

Piirileikin eli rinkitanssin aloitti yleensä seuraava laulu:

Ko piirileikki aljettiin,
niin kohta johtu miäleen
et millä kohralla piirin syrjäsä
oma armaani liänee.

Sitten piirit pyörivät ja pysähdyttiin ja otettiin pari ja
jatkettiin ja erottiin. Ei siinä sen suurempaa koreografiaa ollut.
Pyörittiin ympäri, ja parin kanssa ja joskus kumarrettiin
ja käteltiin ja kuljettiin limittäin.

Leikkikedolla tai kalliolla saattoi myös olla keinu. Ja pojat lauloivat:

Tulkaa te likat keinulle,
sillä keinu on valmistettu,
viheriäiseksi maalattu
ja kukilla kaunistettu.

Nyt on se kaikisten ihanampi aika,
kun vuodessa taitaa olla.
Lehti on puussa, ruoho on maassa,
kukat on kalliolla.

Lauluja, joita helavalkeilla laulettiin ja jotka 1800-luvulla syrjäyttivät vanhan kalevalamittaisen laulun, kutsutaan rekilauluiksi. Tyypillisimmillään niissä on neljä säettä ja loppusoinnut. Kahdessa ensimmäisessä säkeessä on tunnelmaa luova luonnonkuva, joka selkeästi valmistelee seuraavia säkeitä:

Kuinka se joki taisi suora olla,
kun maa oli mutkallinen.
Kuinka sinä taisit petollinen olla,
kun minä olin uskollinen.

Iso lintu, merikotka
korkealle lentää.
Vaikka olet toisen oma
niin lemmin sua sentään.

Vahteran oksan istutin,
taisikin tulla tammi.
Harvon sua nährä saan
muistella useammin.

Rekilauluja laulettaessa oli tärkeää, ettei laulettava loppunut kesken. Luonnonkuvalla alkavaan lauluun oli helppo keksiä lisää säkeistöjä. Kerrotaan, että usein lauluja keksittiin pitkiä matkoja rinkitanssipaikalle kävellessä. Tyttöjen mainitaan olleen erityisen lahjakkaita säkeistöjen sepittäjiä. Parhaimmillaan säkeistöjä saattoi olla yli kaksikymmentä; joskus laulua oli venytetty kestämään koko illan.

Täysin irrallisista nelisäkeistä kehittyi enemmän tai vähemmän kiinteitä ketjuja, kun samanaiheiset säkeistöt totuttiin toistuvasti laulamaan peräkkäin. Joskus nämä riimilliset laulut kertoivat todellisista tapahtumista ja henkilöistä:

Härmässä häät oli kauhiat,
siälä juathin ja tapelthin,
porstuan perästä porraspäähän
rumihia kannettihin.

Kyläpiirin tapahtumien lisäksi rekilauluissa voitiin kertoa ajankohtaisista maan ja suuren maailman asioista, esimerkiksi Amerikan- kävijöistä ja sodista.

Rekilaulun yleisin aihe oli kuitenkin rakkaus ja tavallisimpia sanoja heili, henttu, kulta:

Eikä se valkia lämmitä,
joka hellan alla palaa.
Sitten se vasta lämmittää,
kun oma kulta halaa.

Laulajat suhtautuvat rakkauteen useimmiten kepeästi, ainakin uskottelevat niin, he vaihtavat lakkaamatta heiliä entisiä surematta.

Eikä ne pienet linjaanirattaat
keikutella kestä ja kestä.
Eikä se vanha uudelle kullalle
menemästä estä.

Ei se suru paljon paina
tällä kymmenellä,
ei se paina enempää
kuin lehti kämmenellä.

Omenapuu se oksia kasvaa
ja oksat omenoita.
Kun minä näen nätin pojan,
siellä minä olen yötä.

Mutta lemmenlauluissa on myös onnettomasti rakastuneita jätettyjä ja petettyjä, jotka ilmaisevat suoraan syvät tunteensa:

Suru on mennyt syrämmeeni
eikä se sieltä lähre.
Se on sinne istutettu
sen nätin tytön tähren.

Suru oli syrämmeni alla ja päällä
ja suru oli syrämmeni syrjäs.
Onnekis sillekin flikalle
joka tällasen rentun hylkäs.

Miksi kultani kylmenit,
et ole niin kuin ennen,
yli selän soutelit
ja tulit aina tänne.

Täkäläisiä rekilauluja on muistiinpanoihini osunut muutamia:

Olipas se hyvä,
että heilalleni olin alhainen ja nöyrä
ko hän oli rikas ja koulutettu
ja minä olin vallan köyhä.

Ja äläkä sä heilani sitä sure
vaikka puurojauhoja puuttuu.
Keitä sä velliä vetelämpää
kyllä ajat muuttuu.

Äläkä sä heilani sitä sure
vaikka köyhänä naida pittää
ko köyhänkin pelto se kuakkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä ittää.

Rekilauluihin on voitu ujuttaa keskinäistä kiusoittelua ja uhittelua. Vanhat vahtivat naiset eivät luonnollisesti ole nuorten lempiväisten mieleen:

Tämän kylän likat sanovat,
et heitilläkin on talo.
Semmonen koppi ko varpusen häkki,
sekin on vallan laho.

Ennen minä menen vaikka
kevätjäiseen vetteen,
ennen ko tän kylän poikain kanssa
vihkituolin etteen.

Syksyn synkillä pimmeillä
ne likat on vahtin alla.
Ämmät on penkillä polvillaans,
ja leuka on akkunalla.

Tän kylän ämmäim nenäsä
on pirullinen henki.
Illalla halasin nättiä poikaa,
aamulla tiäsivät senki.

Susilla ja ämmillä
on yhtäläinen miäli.
Susilla viakas kuljenta,
mut ämmillä viakas kiäli.

Tän kylän ämmät tarvittis panna
kaikki yhteen rekkeen,
iso piru kuskiksi
ja pikkupirut etteen.

Hyvästi nyt tän kylän ämmät,
viimisen kerran viälä.
Helvetin portilla vastaan tullaan,
sen minä vissiin tiärän.

Mikä on poijan laulaisa,
kun heliä on ääni.
Ja mikäs on flikkoja valitesa,
kun leviä on lääni.

Nätin, kauniin palkkapiikan
mammani kotio veisin.
Talon tyttö rengaskorva
– se on niin kuivareisi.

Taaskin on satehesta kastunut
toi Luojan kaunis keto.
Oma heila miäleen muistuu
joka hengen veto.

Heila se minulle eron teki,
luuli kiusaa tekevänsä.
Eikä hän luullu kiusan päiviä
itte näkevänsä.

Ei mikkään ole niin raskasta
kuin pannin säkki santaa.
Se on viäläkin raskaampaa
ko heili eron antaa.

Osta poika sormuksia
hulivilitytön sormiin,
silkkihuivi hartioille
ja kiakurarenkaat korviin.

Jos olis pojalla sata markkaa,
nin kymmenen kohta joisin,
ja yhrehsälläkymmänellä
mä heilani koria toisin.

Amerikkaan minäkin menen
ison rahan tähren,
kerta viälä kiakasen,
ennen ko tästä kylästä lähren.

Laivamme mastoa heilutteli
toi ankara pohjatuuli,
Amerikan rannalla neekeritytöt
heilaksensa mua luuli.

Amerikan tyttöjen uumilla on
sininen silkkinauha,
illan tullen he kätensä laskevat
Pohjan poikain kaulaan.

Amerikka siinä siintelee onnen kultamaana, siellä on rahaa ja siellä on rakkautta!

Mutta löytyi sitä rakkautta myös helavalkeilta. Haastattelemani vanhaemäntä kertoi: ”Ja sitte oli se kii saaminen. Ko poika lähti likkaa saattamaan, sitä sanottiin kii saamiseks. Jä kyllä minä ainaki joka kerta kii sain!”