Loimaan murre

Ala-Satakunnan murteen tuntomerkkejä on melodinen, laulava nuotti, inttäväksikin väitetty. Nuotti selittyy osin siitä, että toisen tavun lyhyt vokaali äännetään puolipitkänä lyhytvokaalisen ensimmäinen tavun jälkeen: talósa, romúja, kätévä.

Muiden länsimurteitten tapaan jäännöslopuke ryhdistää kieltä: pat tullen, mullek kans, päistessarka, Orippää, Orissuo.

Ns. yleisgeminaatio kahdentaa konsonatteja: mäkkeen, luijjaa, lissääntyy; Loimaam poijjaat ja polluusteet, jallaat ja jallaan alluusteet, Tänne ohjat, sano morsein, ko vihhiiltä palas.

Diftongit ovat avartuneita: nuari, viaras, tyämiäs, ja vanhastaa on vallinnnut myös ns. diftongireduktio: laeha, koera, kaola, laolaa, kööhä, leevän, ooroja. Lukkari laolaa kaoroilla / ja pappi se laolaa voilla, mut renkipoijaan täytyy laolaa koleriperunoilla. Auttaa juamakööhää jumalaki, muttei syämäkööhää auta perkelekkä.

Pääte ea, eä on joko muodossa -ia, -iä tai -ee: kipiä, kippee, häpiä, häppee, komia, kommee, lähtiä, lähtee, hopia, hoppee: Katto täynä leepää ja komia kissa on talon kunnia.

Yleiskielen ts:ää vastaa tt: sarvi ottasa, veitten kans, vattaan sattuu, mettä. Loppu-n saattaa puuttua: heone, kellane, kullane, pakane tai mukautua: menem mettään, vattam päällä, mammam puali, veräjäv väätti, over ravosa, ovel läpi.

Samoin loppu-t samankaltaistuu joskus seuraavan konsonantin kanssa: miähek käve mettäsä, leeväp pantiin orteen kuivamaan.

Murre on täyteläistä, loppuheittoa ja sisäheittoa ei juuri kuule, poikkeuksena jotkin verbinmuodot: tulis, ossais, makas; löyttään, löytty, kaattaan. Se tiättään, et myllärin siat on lihavia, mut kenen jaohoilla syätetty? Inessiivin pääte on -sa, -sä: kärésä, jalvoisa, pääsä, talosa.

Verbit ammuta, kaaruta, kiäretä, lennetä, tuuleta ovat muuttaneet supistumaverbien joukkoon: Mettäksiä ampus ja jäneksiä. Kas, ko meinasin kaaruta.

kk, pp, tt, k, p, t ovat konsonantin tai i:n sulkeman tavun alussa heikentyneet: tukin, tukeja, papin, papeja, katon, katoja, muuttuneet toiseksi konsonantiksi tai hävinneet: kären, laroja, sioja, paun. Ei sanoista silloja (´siltoja´) tehrä eikä pauvvarsista aeroja (áitoja´). Jaako, sauko. k:n astevaihtelu on hyvin monimuotoinen, riippuu ympäröivistä äänteistä: jallaat, jalvoisa, luven, luvettaa, märjät, nällään, näljäsä, pelvosa, nahhaat, sarraasa jne.

Vanhoja imperfektimuotoja ovat uje, myje, mye, möi, soje, soe, söje, söi. Lehmät uje joven yli. Komiat soitot silloilla soe. Muodot leikke, ruakke, kuakke, leikein, ruakeit, kuakkevat ovat yhä käytössä: on tehty ero preesensinja imperfektin välille: kuakin pyärtynöitä (prees.) neljä sarkaa kuakein (imperfekti).

Samoin on tehty yksikön ja monikon ero partitiiviin: nimi:nimiä:nimejä, ovi:ovia:oveja, lehti:lehtiä:lehrejä.

Loimaalla jallaasa on kenkät, maataan hankesa, eli ng ei ole käytössä.

Adjektiivien vertailuasteista superlatiivia ei murteessa tunneta: suuri:suurempi: kaikkein suurempi, perin omintakeisia ovat vanhat muodot lyhkänen:lyhhei: kaikkein lyhhei, ohkanen:ohhei: kaikkein ohhei, pitkä:pirrei: kaikkein pirrei, hyvä: parrei: kaikkein parrei

Adverbityypit aamusti, ehtoosti, maate, lämmetä ´lämpiämään´ kuuluvat murteeseen.

Samoin hauskat verbin infinitiivimuodot: pannaan mennen, piti sanoman, mennee luistamalta, paistamalta kypsennettiin. Ilman jotakin on syämäti, syämätä, juamati. juamata, sanomati, sanomata. Tyypillisiä omintakeisia muotoja ovat esim. katava, pihlava, rasuva; lalva, rästäs, kärme, heone, pau, väy, morsein, rikkein; sauko, puuko, Jaako, Mikola. Lehmien nimet ovat vanhastaan olleet tyyppiä Kaunike, Ruusuke, Mansike, Mustike.

Monet vanhat ilmeikkäät sanat ovat aikojen saatossa jääneet pois käytöstä. Murre on kuitenkin kielen rikkaus, joka sitoo puhujan tiettyyn maantieteelliseen paikkaan – ja usein myös jonkin heimon arkkityyppiin.